Kuka välittää?

Heikki Aittokoski kertoi Helsingin Sanomissa 4.5.1997 olleessa kolumnissaan Keski-Afrikan maasta Zairesta ja sen tilanteesta tuoden aiheen lähemmäs meitä suomalaisia kertoessaan, millaiset olisivat koto-Suomen olot samassa tilanteessa. Aittokoski tuo tekstissään esille karun totuuden: Zairea voi auttaa vain kaksi voimaa, joista molemmat, sekä Yhdysvaltain merijalkaväki että ihmisten rakkaus, ovat perääntymässä pois tilanteesta.

 

Tänä päivänä ei enää ole olemassakaan maata nimeltä Zaire. Valtio jakaantui myöhemmin kahdeksi valtioksi, joiden tilanne ei edelleenkään ole valoisa. Nämä valtiot: Kongo ja Kongon demokraattinen tasavalta eivät ole tässä maailmassa ainoita valtioita, joiden kohdalla olisi erittäin tärkeää, että ihmiset toisessa maailmassa eivät vetäisi rakkauttaan pois heidän luotaan. Maailman noin kuudesta miljardista asukkaasta lähes 80 prosenttia elää kehitysmaissa. Me kaksikymmentä prosenttia teollisuusmaalaisista elämme rikasta ja varsin hyvää elämää verrattuna näihin köyhissä ja kurjissa oloissa eläviin ihmisiin; eroamme heistä lähes yhtä paljon kuin kissa käärmeestä. Olemme toisillemme kuin kansat toisilta planeetoilta. Ainoa linkki, joka yhdistää meidät heihin, ovat tiedotusvälineet, jotka lähettävät meille tietoa maailmamme tilasta. Katselemme lähes päivittäin uutisissa näytettäviä kuvia näistä kaukaisista, mutta selvästi lajiksemme tunnistettavista nälkiintyneistä ja sodan jaloissa haavoittuneista ihmispoloista. Tunnemme hetken myötätuntoa ja sääliä, mutta onko noilla tunteilla mitään väliä? Kuinka kauan nuo ihmiset säilyvät mielessämme uutisten loputtua ja television sammuttua?

 

Yhteistä kaikille kehitysmaille ympäri maailmaa on se, että päästäkseen jaloilleen he tarvitsevat meidän apuamme. Onko olemassa kuitenkaan mitään syytä, miksi meidän pitäisi auttaa? Totta on se, että useimmat ihmiset välittävät tästä asiasta mielessään, mutta konkreettisesti he eivät tee mitään. Toisilla taas on aina vakaa aikomus tehdä myös jotain, mutta suunnitelmat jäävät vain joka kerta sille asteelle. Yksi osa ihmisistä taas on vain niin kyynisiä, että he eivät usko minkään auttavan ja näkevät kokonaan turhaksi edes yrittää. Tämäntapaiset ajatukset juuri saastuttavat mielemme ja sumentavat sen totuudelta, joka on niinkin karu kuin että juuri meidän rikkaiden maiden ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi miljoonia ihmisiä kuolee joka vuosi nälkään, sairauksiin ja sodan melskeeseen. Jokainen kuitenkin ymmärtää sen, että se ei ole oikein. Niin monen ihmisen arvomaailma ei voi olla niin vääristynyt, ettei tuota seikkaa ymmärrettäisi lainkaan.

 

Me teollisuusmaiden ihmiset olemme tottuneet aina saamaan tarpeemme tyydytetyiksi. Me osaamme olla vaativia ja aina kun saamme mitä tarvitsemmekin, tarvitsemme jotakin vielä lisää – ja me saamme sen. Olemme kaikki kuin Jumalan ainoita lapsia, jotka ovat aina saaneet mitä ovat halunneet. Ehkä juuri tämä yltäkylläisyyden keskellä eläminen saa meidät välinpitämättömiksi. Kehitysmaiden ihmisten auttaminen vaatisi meiltä rahaa, ja rahan lahjoittaminen tarkoittaisi sitä, että meidän pitäisi luopua jostakin. Tämä kaikki kuulostaa meidän korviimme ehkä järkyttävältä, mutta todellisuudessa se tarkoittaisi kuitenkin vain sitä, että me jäisimme silti henkiin. Jos kaikki maailman varallisuus jaettaisiin tasan kaikkien ihmisten kesken, ei kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää ja kaikki pystyisivät elämään hyvin noudattamalla kohtuullisuutta kaikessa. Ihmisen itsekkyys asettaa kuitenkin esteen tämän ideaalimaailman toteutumiseksi. Omat pienet elämän ongelmamme tuntuvat meistä monesti ylitsepääsemättömiltä, ja takaiskut saavat meidät masentumaan niin pahoin, ettemme enää osaa edes kuvitella, että jossakin päin maailmaa asiat voisivat todella olla vielä huonommin. Tänä päivänä olisi kuitenkin enemmän kuin tarpeen aukaista silmänsä kehitysmaiden ongelmille, sillä pian ne voivat koskettaa koko maailmaa. Aids riehuu Afrikassa voimakkaammin kuin koskaan, ja HIV leviää suunnatonta vauhtia ympäri maailmaa. Samoin voi käydä muidenkin kehitysmaissa esiintyvien tartuntatautien, jos niitä ei saada nitistettyä heti alkuunsa. Kaikki tämä vaatii valtavia summia rahaa, teollisuusmaiden työpanosta ja hyvää yhteishenkeä. Ensin mainittu ei taatusti ole esteenä, mutta miten on kahden jälkimmäisen laita? Monet rikkaat valtiot haalivat itselleen uusimpia, mittavia summia rahaa syöviä aseita ja pyrkivät kehittämään omaa maataan entisestään. Ruokaa tuotetaan enemmän kuin maassa on syöjiä ja ylijäämäruoka heitetään menemään, samalla kun tuhansien kilometrien päässä asuvat ihmiset miettivät, miten selviäisivät hengissä vielä seuraavan päivän. Miten me aiomme selvitä tulevaisuudessa, sillä väestönkasvu on maapallon rajallisiin luonnonvaroihin verrattuna huolestuttavan nopeaa? Kulutuksen määrän on vähennyttävä teollistuneissa maissa ja avun määrää lisättävä kehitysmaissa, sillä väkiluvun ennustetaan kasvaneen vuoteen 2025 mennessä 7,8 miljardiin.

Oman hyvinvointimme vaarantumisen pelko ei ole kuitenkaan suurin syy, miksi meidän pitäisi auttaa kaukaisia ja hädässä olevia kanssaeläjiämme. Todellinen syy on inhimillisyys. Moraalikäsityskin velvoittaa jo auttamaan heitä. Jokainenhan toki haluaisi kohdella toista ihmistä niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, mutta tuo niin hienolta kuulostava elämän ohje ei oikein tunnu pätevän tässä maailmassa. On vain todellakin ihmeteltävä, miten tuota epäkohtaa ei ole vieläkään saatu oikaistua. Ehkä pitäisikin varmaan vain vedota siihen, että ihminen on paha ja itsekäs olento, jonka välinpitämättömyys ajaa koko maailman loppujen lopuksi tuhoon. Kuten Aittokoski kolumnissaan kirjoittikin, on rakkaus kyllä tosiaan apua tarvitsevien luota helvetin kaukana.

Vaikka suuri osa ihmisistä kuuluukin tavalla tai toisella tuohon mainitsemaani itsekkäiden kastiin, ei se saa minua kuitenkaan unohtamaan niitä hyviä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaan parantaneet maailmaa ja olleet esimerkkeinä meille muille. Äiti Teresa omisti koko elämänsä köyhien ja sairaiden auttamiseen. Hän oli nöyrä ja tiesi, miten maailma pelastuu. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitsisi tänään omistaa koko elämäänsä tehdäkseen maailmasta paremman paikan elää; jokaiselta saatuna pienikin osa riittäisi. Maailma kokee varmasti vielä monta mullistusta ja suurta takaiskua, ennen kuin ihmiset ymmärtävät, mistä on kyse. Toivon vain, että silloin ei ole liian myöhäistä. Haaveissani ehkä seuraava maailman suurmies onkin juuri se, joka saa kansat yhdistymään yhdeksi suureksi pelastusarmeijaksi.

  Maija Laitama

TAKAISIN